tiistai 12. tammikuuta 2016

Pitsit käyttöön

Kotonamme nököttää minun jäljiltäni useita kasoja, pitkin olo- ja makuuhuoneen seinustoja, jotka sisältävät mm. keskeneräisiä käsitöitä, lankoja suunnitelmineen, valmiita töitä, jotka odottavat viimeistelyä, käsityölehtiä ja lankoja, joista pitäisi keksiä jotain neulottavaa. Tällä hetkellä ei siis ole mitään niin valmista, että siitä voisi ottaa kuvan ja kertoa valmiin työn onnistumisesta täällä blogissa. Sen vuoksi esittelen teille viime kesältä yhden käsityön. Kuvissa pilkahtelee heinäkuun aurinko, josta nyt voi vain haaveilla sukkapuikkojen kilistessä.

Liinavaatekaapissani pyöri vuosikausia useampia pitsiliinoja tyhjän panttina. Yksi oli saatu äidiltäni, enkä edes tiedä kuka sen on virkannut. Yhden sain mummoltani teininä lahjaksi. Sitä liinaa olen säilyttänyt hyvin ja käyttänytkin välillä, mutta ihan liian vähän. Lisäksi minulla oli omalta romanttiselta kaudeltani pino pieniä itse virkkaamiani lasin- tai kupinalusia. Virkkasin niitä nuorena rakkaudesta haaveillen ja päätin, että kihjalaisissani pienet pitsiliinat ovat kahvikuppien alla. No, kihlajaisiin meni vuosia, mutta kyllä ne liinat kuppien alla olivat. Sen jälkeen niitä ei olekaan sitten käytetty. Harmitti, että kauniit, käsintehdyt liinat lojuvat vain kaapissa. Päätin tehdä asialle jotain.


Kaapissani oli myös valkoinen paneeliverho, joka oli ollut ihan verhona jonkun aikaa. Se oli hyväkuntoinen, mutta jäänyt myös käyttämättömänä kaappiin. Verho oli juuri sopivan pituinen ruokapöytäämme kaitaliinaksi. Ajattelin ommella pitsiliinat paneeliverhoon ompelukoneella kiinni. Löysin kaapista myös mummoni kangaspuilla kutomia pellavakeittiöpyyhkeitä, joihin oli kirjailtu huolellisesti mummoni nimikirjaimet (pyyhkeet ovat ajalta ennen kuin mummoni meni naimisiin, eli ne ovat ainakin 70 vuotta vanhoja). Halusin kirjailut myös esille, eivät nekään kaapissa ketään ilahduta. Leikkasin kirjaillun kohdan irti pyyhkeestä ja ompelin sen kaitaliinan (tai siis sen verhon) toiseen päähän.


Näin sain kaitaliinan, joka sopii arkeen ja myös vähän juhlaankin. Liinassa on paljon minulle tärkeitä asioita ja myös muistoja. Se on helppo pestä ja puhdistaa. Kloritella lähtee tahrat, jos pyykkikoneessa ei normipesussa irtoa.


Maljakot ovat kierrätystavaraa. Ne ovat olleet lampun kupuja aikaisemmassa elämässään. Minulla on suhteita (tai oikeasti vain suhde, sellainen hieman pidempi, jota myös avioliitoksi kutsutaan) sähköfirmaan tai siis sähköasentajaan, joten kaikki kauniit sähköroskat jotenkin kulkeutuvat meille. Sähköasentaja ei niistä niinkään innostu, vaikka olisivat nätisti maljakkoina pöydällä, mutta minä ilostun kovasti.


Kuvassa olevat turkoosit purkit ovat nuoruuden aikaisia keramiikkapurkkeja, joiden puna-ruskeaan sävyyn kyllästyin. Maalasin purkit hempeän turkoosilla maalilla, joka oli ostettu nukkekodin maalaamista varten. Maali oli siis jotain puulle sopivaa, mutta pysyi ja on pysynyt ihan hyvin näissäkin. Kortti purkkien välissä on tilattu Johanna Lehtisen sivuilta. Mielestäni aika sopiva teksti: Life is now. Press play.

4 kommenttia:

  1. Hienoa, etteivät aarteet lepäile vaan jossain kaapin nurkassa. Nyt ne ovat saaneet arvoisensa paikan.
    Ja tuon kortin sanoma on loistava. <3

    VastaaPoista
  2. Olet kyllä kekseliäs! Ihan äkkiä ei arvaisi maljakoita valaisinkuvuiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Roskissa on usein piilevää kauneutta :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!